Calle Malaga - Muistojeni katu

Maryam Touzanin elokuva Calle Malaga – muistojeni katu vuodelta 2025 on kunnianosoitus ikääntymiselle ja itsemääräämisoikeudelle sekä psyykkisesti, sosiaalisesti ja seksuaalisesti elävänä pysymiselle. Se on myös kertomus sukupolvien välisistä suhteista sekä niihin liittyvistä rajoista, vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Elokuva muistuttaa meitä elämän ristiriitaisuudesta ja niissä hyvien ratkaisujen löytämisen vaikeuden sietämisestä.

Toisen maailmansodan aikana Francon joukot miehittivät Tangerin kansainvälisen vyöhykkeen, jolloin alueesta tuli osa Espanjan Marokkoa. Maria Angelesin perheestä tuli osa kaupungin monikulttuurista väestöä. Maria on elänyt koko elämänsä Tangerissa ja rakentanut sinne sosiaalisen verkostonsa ja oman perheensä. Nykyisessä kodissaan Calle Malagalla Maria on elänyt yli 40 vuotta. Marian puoliso on kuollut jo 22 vuotta sitten ja sen jälkeen hänen elämänsä on ollut parisuhteiden näkökulmasta hiljaista. Marian aikuinen tytär Clara on muuttanut Madridiin. Äidillä ja tyttärellä ei ole kovinkaan tiivistä yhteyttä. Elokuvan alussa Maria odottaa Claraa luokseen. Claralla on käynnissä riitaisa avioero. Hän on taloudellisissa vaikeuksissa, sillä hän joutuu hankkimaan uuden kodin itselleen ja lapsilleen.

Äidin ja tyttären jälleennäkemisen tunnelma muuttuu, kun Clara ilmoittaa päätöksestään myydä lapsuudenkotinsa, jossa Maria edelleen asuu. Clara on suunnitellut valmiiksi kaiken, myös äitinsä tulevaisuuden. Hän tarjoaa äidille kaksi vaihtoehtoa. Äiti voisi muuttaa hänen luokseen Madridiin tai Tangerissa sijaitsevaan maksuttomaan vanhainkotiin, jonka asukkaat ovat Marian lailla espanjalaisia. Kumpikaan vaihtoehdoista ei houkuta Mariaa. Hän on syntynyt Tangerissa ja haluaa myös kuolla siellä. Kaikki rakas ja tuttu on Tangerissa, Claraa ja lastenlapsia lukuun ottamatta. Hänellä ei ole itsenäistä asumista vaikeuttavia toimintakyvyn rajoitteita. Miksi siis muuttaa vanhainkotiin?

Tilanne herättää moraalisen ja eettisen ristiriidan sekä äidille että tyttärelle. Marian mies, Claran isä siirsi perheen asunnon tyttärensä nimiin ennen kuolemaansa. Maria on siis asunut tyttärensä asunnossa viimeiset 20 vuotta. Perintöön ja asunnon hallintaoikeuteen liittyvistä asioista ei selvästikään ole keskusteltu. Marialla ei ole juridista oikeutta jäädä asuntoon, johon liittyy koko hänen aikuisen elämänsä aikaiset muistot. Claralla on oikeus myydä perintönsä, mutta vaikeuksia ymmärtää sen samalla merkitsevän oman äidin häätämistä kodistaan. Marialla on oikeus päättää omasta elämästään, mutta vaikeuksia ymmärtää tyttärensä tilannetta. Sen sijaan, että Clara tarjoaisi äidilleen mahdollisuutta jatkaa vuokralaisena molempien pitkäaikaisessa kodissa, alkaa valtataistelu. Claran oma elämä on kaaoksessa, eikä hänellä ole voimavaroja asettua äitinsä asemaan. Kenties äidin onnellisuus ja tyytyväisyys itsenäiseen elämään herättää Clarassa kateutta. Oman lapsen toimesta pois kodista joutuminen tuntuu Mariasta kohtuuttomalta ja kiittämättömältä. Molemmat naiset yrittävät hallita omaa elämäänsä mutta kokevat tulevansa nöyryytetyksi. Kumpikaan ei kykene ajattelemaan rakentavia vaihtoehtoja tai keskustelemaan tilanteesta. Clara osoittaa mieltään tinkimättömyydellään, Maria vaikenemalla.

Marian vastustuksesta huolimatta Clara pysyy päätöksessään. Tyttärensä mieliksi Maria muuttaa vanhainkotiin, jonka pian huomaa itselleen vieraaksi ympäristöksi. Maria ei kaipaa suunniteltua ohjattua toimintaa päiviinsä. Vanhainkodin kampaaja yrittää sinnikkäästi saada lupaa leikata Marian upeat hiukset "helppohoitoisiksi". Maria ei luovu hiuksistaan eikä naisellisuudestaan. Katsoja saa maistiaisia Marian kyvystä puolustaa itseään puuskahduksestaan "Voitte leikata vaikka pillukarvanne, mutta minun hiuksiini ette koske…!" Maria päättää, ettei jää vanhainkotiin. Talon johtajalle hän kertoo muuttavansa tyttärensä luo Espanjaan. Hän aikoo kuitenkin palata omaan kotiinsa, kunnes se on myyty. Paluu kotikadulle tuntuu hyvältä, mutta jokin on kuitenkin rikkoutunut. Illuusio turvasta, tuttuudesta ja oman elämän muuttumattomuudesta on menetetty.

Maria päättää ostaa vähitellen takaisin omat huonekalunsa, jotka Clara oli myynyt paikalliseen antiikkiliikkeeseen. Hän onnistuu ansaitsemaan järjestämällä olohuoneeseensa kotikatunsa vannoutuneille jalkapallofaneille pääsymaksullisen kisakatsomon ja myymällä otteluiden aikana leipomuksiaan ja olutta. Vähitellen, ennen poliisin pääsyä kärryille tästä laittomasta toiminnasta, Maria saa palautettua kotinsa lähes entiselleen. Huonekalukauppojen myötä Maria saa kuitenkin elämäänsä jotakin materiaa arvokkaampaa. Hän ystävystyy antiikkiliikkeen omistajan, Abslamin kanssa, joka auttaa Mariaa etsimään jopa kalusteita, jotka hän oli ehtinyt myydä eteenpäin. Marian ja Abslamin suhde kehittyy vähitellen ystävyydestä rakkaudeksi.

Usein ikääntymistä ajatellaan ja kuvataan luopumisten kiihtyvänä jatkumona ennen kuolemaa. Ranskalainen psykoanalyytikko Danielle Quinodoz (2009) sen sijaan on kirjoittanut vanhaksi kasvamisesta. Yhdistelmä kasvun näkökulmasta ja elämän rajallisuuden tiedostamisesta antavat vanhalle ihmiselle mahdollisuuden uudenlaiseen itsetuntemukseen. Tietoisuus elämän rajallisuudesta ja kuolemanpelon kohtaaminen vapauttavat elämään täydemmin tässä hetkessä. Elokuvan erityistä antia on vanhan ihmisen seksuaalisuuden kuvaus herkkänä ja elinvoimaisena. Marian energia ja rohkeus yltää nuorille ominaista sokeaa intohimoa syvemmälle. Maria ja Abslom säilyttävät katsekontaktin riisuessaan toisiaan. Alaston tanssi herättää aistit ja yhteisen rytmin. Kun oman elämän rajallisuuden ja eletyn elämän kanssa on riittävässä tasapainossa, voi ikääntyvän ihon maksaläiskiä kutsua "Hautuumaan kukiksi" ja kumppani voi hätkähtämättä todeta pitävänsä kukista.

Maria avautuu elämästään täydellistä vaitioloa noudattavalle, mutta vahvasti läsnä olevalle lapsuudenystävälleen Josefalle, joka on maallisen elämän sijaan valinnut nunnaluostarin. Hetket Josefan kanssa tuntuvat yhdistelmältä ystävyyttä, ripittäytymistä ja psykoterapiaa. Vaikka Josefa on valinnut hiljaisuuden, hän kuuntelee eläytyen. Maria kertoo aistillisesti uudesta rakkaudestaan ja heränneestä seksuaalisuudestaan kuvaten Abslomin kosketusta, ihoa, suuta ja vartaloa taianomaisina. Kuulluksi tulemisen hetket luostarissa päättyvät ja Josefan kuolema muistuttaa elämän rajallisuudesta ja luopumisten vääjäämättömyydestä.

Kun Clara palaa Tangeriin allekirjoittamaan lapsuudenkotinsa kauppakirjoja, hän järkytyksekseen löytää lähes entiselleen kalustetun asunnon ja äitinsä kestitsemässä täyteen ahdettua olohuoneellista jalkapallofaneja. Clara toteaa äitinsä mielisairaaksi ja tämän tarvitsevan hoitoa. Kahden voimakastahtoisen naisen vastakkaiset pyrkimykset eivät sulaudu nähtäväksi yhteisymmärrykseksi eikä näköpiirissä ole ratkaisua, joka tyydyttäisi molempia. Onneksi elokuva jättää kaiken avoimeksi. Katsoja voi luoda mielessään tarinalle vaihtoehtoisia jatkoja tai uusia näkymiä. Minkälaisia ajatuksia elokuvan lopusta ja tarinan jatkosta sinussa virisi?

• Itkeekö Clara vihasta ja pettymyksestä äitiään kohtaan? Vai
• kertovatko kyyneleet hänen syyllisyydestään lapsuudenkodin myymisestä? Vai
• itkeekö hän ymmärtäessään äitinsä oikeuden elää omaa elämäänsä?
• Muuttaako Maria tyttärensä luo Madridiin? Vai
• muuttavatko Clara ja lapset Tangeriin?
• Jatkuuko Marian ja Abslamin rakkaus?
• Minkälaiseksi heidän yhteinen elämänsä rakentuu?

Sanna Aavaluoma

Rooleissa

Maria Angeles Carmen Maura

Clara Marta Etura

Josefa Maria Alfonsa Rosso

Abslam Ahmed Boulane 

Lähteet

Quinodoz Danielle (2009). Growing old. A jouney of self-discovery. Routledge