Ihmisyyden ja inhimillisyyden jäljillä

Vauvasta alkaen ihmisen olemassaolon ehto on toinen ihminen. Tarvitsevuuden ja yhteyden kaipuun hyväksyminen mahdollistaa meille myötätuntoisen läsnäolon ja yhteisiä merkittäviä kokemuksia toistemme kanssa. Valitettavasti ihmisyyteen kuuluu myös kyky välinpitämättömyyteen, ylimielisyyteen, kylmyyteen, julmuuteen ja tuhoavuuteen. Kun ihminen syystä tai toisesta menettää oman elämänvoimansa ja kykynsä löytää merkityksellisyyttä elämäänsä, hänellä tulee olla oikeus saada inhimillistä tukea ja hoitoa. Tämä on hyvinvointivaltiossa itsestään selvää - vai onko sittenkään?

On ollut järisyttävä kokemus seurata terveydenhuollon kentässä olevaa ilmapiiriä ja ihmisen hoitoon liittyvää asennemuutosta - erityisesti mielenterveysongelmien psykoterapeuttisen hoidon kentässä.  Muutos ei ole suinkaan suuntautunut kohti inhimillisyyden lisääntymistä. Tarjolla olevat hoidot lyhenevät. Suosittavissa hoidoissa tiedostamattoman kokemusmaailman tutkiminen on unohtunut. Hoidot perustuvat yhä enemmän kognitiivisiin prosesseihin, tehtävien tekoon, harjoitteluun ja odotukseen kerta kerralta nousujohteiseen voinnin kohentumiseen. Muutoksen odotetaan tapahtuvan nopeasti. Laaturekisterissä hyvä terapeutti on se,  jonka potilaan oireet poistuvat nopeasti. Laatua ei mitata sisäisessä merkitysmaailmassa vähitellen tapahtuvina muutoksina tai pidemmällä aikavälillä tapahtuvana kokonaisvaltaisena elämänlaadun parantumisena. Kilpailutuksissa parhaat pisteet saa se, joka tarjoaa työnsä halvimmalla, vaikka työkokemusta ei olisi lainkaan. 

Erikoissairaanhoito, jonka pitäisi edustaa alan korkeinta osaamista ja ammattitaitoa on pudottanut viimeisen vuoden aikana lausunnoillaan psykoterapian kannalta pommin kaltaisia uutisia. Ensin julistettiin turhan empatian ja potilaiden silittelyn lopettaminen erikoissairaanhoidossa. Perinteisen ihmissuhteeseen perustuvan hoitosuhteen rinnalle tulivat tietoiseen kognitiiviseen harjoitteluun perustuvat nettiterapiat. Pian niitä alettiin tarjota ensisijaisena hoitomuotona. Nyt rummutetaan tekoälyn puolesta. Kuitenkin vain osa psykoterapian vaikuttavuudesta on sanoissa, puheessa ja tiedollisessa ymmärtämisessä. Merkittävä osa vaikuttavuutta on inhimillisessä kohtaamisessa, vuorovaikutussuhteessa jossa potilas tulee nähdyksi, kuulluksi ja kannatelluksi, sekä terapeutin kanssa koetuissa yhteyden katkeamisen korjaantumisen hetkissä. Kun erikoissairaanhoidon johtotaso ilmaisee jokaiselle kehitettävän optimaalisen näköisen robotin kykenevän kaikkien psykoterapiasuuntausten oppimiseen ja korkeampaan psykoterapeuttiseen osaamiseen kuin yhdelläkään ihmisterapeutilla on elinaikanaan mahdollista oppia, herää suuri kysymys siitä, mitä psykoterapian ajatellaan olevan ja mihin tekoälyn kuvitellaan kykenevän. Onko psykoterapiasta ja ihmisen mielen hoidosta katoamassa ihmissuhde, mieli ja merkitykset, vapaa pohdinnan tila ja itsensä etsimisen ja löytämisen prosessi?

Runossaan Pieni laulu ihmisestä Tommy Tabermann kirjoittaa; Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen. ... Emme ole tähtiä, taivaan lintuja, olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa... 

Inhimillisyys tuntuu liukuvan pois potilaan kohtaamisesta julkisessa terveydenhuollossa. Viime kesänä olin erikoissairaanhoidossa polikliinisessa toimenpiteessä. Minut ohjeistettiin valmistautumaan ottamalla kotoa lähtiessä reilusti Buranaa. Toimenpide tehtiin ilman kipulääkitystä, lääkäri totesi "sori" useaan kertaan huomatessaan aiheuttaneensa kipua. Tämä tapahtui erikoissairaanhoidossa, jossa täytyy olla olemassa tieto kipukokemusten ihmiseen jättävistä jäljistä ja osaaminen nykyaikaiseen kivun lievitykseen. Pettymykset eivät päättyneet tähän. Minuun ei annetusta lääkärin soittoajasta huolimatta koskaan otettu jälkeenpäin yhteyttä tutkimustulosten kertomiseksi. Tiedot sain lähetteen kirjoittaneelta yksityislääkäriltäni.

Kun hoitoa tarjoava ihminen ei kykene kohtaamaan kipua, hätää tai avun tarvetta itsessään, hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin etäännyttää itsensä inhimillisyydestä ja inhimillisestä kohtaamisesta. Ammattilainen, joka ei voi hyväksyä olevansa osa inhimillistä pitkää haavaa, asettuu asiantuntijaksi ja ulkoistaa itsensä tilanteista, jotka edellyttäisivät tunnetasolla tapahtuvaa läsnäoloa ja osaamisen käyttöä muuhunkin kuin tekniseen tekemiseen. Potilaasta tulee asiakas, joka ohjeistetaan huolehtimaan itse itsestään. Tulevaisuudessa hänestä "huolehtii" robotti. 

Kuvaamani tapahtumat tuntuvat niin absurdeilta, että niitä on vaikea uskoa todeksi. Miten on mahdollista, että kuvaamani puheet ja tapahtumat esitetään ja otetaan vastaan merkkinä kehityksestä? Nettiterapiat ja robottipsykiatrit nähdään askelina kohti uutta uljaampaa maailmaa. Mitä pitäisi tapahtua, että lakkaisimme kumartamasta tekoälyä ratkaisuna kaikkeen? Mitä jos katseemme kääntyisi jyriseviä askelia ottavan koneiston nilkoista ja huomaisimme, ettei siellä ole mitään inhimillistä. Ei kannattelevia käsiä, ei rakastavaa katsetta, ei ajattelevaa mieltä eikä kokevaa, tuntevaa sydäntä. Emme saa antaa periksi. Meillä jokaisella on vastuu huolehtia toinen toisistamme sekä oikeus odottaa yhteiskunnaltamme inhimillistä hoitoa ja hoivaa jokaiselle sitä tarvitsevalle. 

Sanna Aavaluoma