Miltä Ihminen näyttää?

Aloitin työpäivääni eräässä helsinkiläisessä Terveys- ja hyvinvointikeskuksessa. Yksikkö, johon olin menossa työnohjaajaksi, on lukittujen ovien takana. Käytävällä ennen sisäänkäyntiä olevassa kopissa  istui kaksi vahtimestaria. Kopin lasiluukut olivat kiinni. Yritin koputella luukulle ja näyttää elekielellä, että kaipasin jompaakumpaa heistä avaamaan minulle ovea. Kumpikaan ei reagoinut. Takaani saapui työntekijä avainkortin kanssa. Sanoin hänelle olevani tulossa työnohjaamaan ja kysyin, pääsenkö hänen kanssaan samalla ovenavauksella sisään. Siinä vaiheessa toinen vahtimestareista avasi kopin oven ja sanoi hieman hämmentyneenä: "En ollut varma näytätkö potilaalta vai työntekijältä". Olin järkyttynyt. En sen vuoksi, että saattaisin olla potilas, vaan vahtimestarin käytöksen ja puhetavan vuoksi.

Käydessäni jo kohti kuudenkymmenen vuoden ikää on suvussani, perheessäni, ystäväpiirissäni ja tuttavieni joukossa eletty, nähty ja koettu monenlaista. Me henkilökohtaisen elämäni ihmiset olemme välillä olleet elämässämme voimiemme tunnossa, välillä olemme voineet tavallisesti ja välillä jollakulla meistä on ollut vaikeaa. Olemme aina kuitenkin säilyneet toisillemme läheisinä ihmisinä. Työurani aikana olen tavannut satoja kollegoja, työnohjaajia, psykoterapeutteja, kouluttajia ja muita terveydenhuollon ammattilaisia. Osa heistä on myös ystäviäni. Olen myös kohdannut satoja potilaita ja työnohjattavia, joiden kanssa suhteeni on ammatillinen. Heillä jokaisella on ollut erilaisia elämänvaiheita. Heistä jokainen on kuitenkin aina ollut minulle ennen kaikkea kanssaihminen, huolimatta siitä liittyykö kohtaamisiimme henkilökohtainen jakamisen taso vai onko roolini suhteessa heihin ammatillinen.

Mietin edelleen vahtimestarin sanoja ja pohdintaa siitä, näytänkö potilaalta vai työntekijältä. Minkälaisen ihmistuntemuksen koulutuksen tuo vahtimestari on saanut? Mitä hän näkee katsoessaan ihmistä? Minä en kykene kaikista saamistani koulutuksista huolimatta sanomaan ihmisen ulkonäön perusteella onko hän potilas, joka kipuilee masennuksen, muistisairauden, syövän tai muun sairauden elämään tuomien haasteiden kanssa. En myöskään kykene näkemään ulkonäön perusteella onko ihminen sairaanhoitaja, lääkäri, psykoterapeutti vai tekninen asiantuntija - puhumattakaan siitä mikä hänen psyykkinen tai somaattinen terveydentilansa on.

Merkitseekö perusterveydenhuollon toimipisteiden muuttuminen hyvinvointikeskuksiksi sitä, että siellä voidaan luokitella ihmisiä ja valita kenelle heistä puhutaan, miten heitä kohdellaan ja miten heitä puhutellaan? Kun ihminen hakee apua elämässään somaattisiin tai psyykkisiin ongelmiin, hänen kokemukseensa avun saamisesta vaikuttaa keskeisesti se, miten hän tulee kohdatuksi ja kohdelluksi. Jokaisen ihmistyötä tekevän, olipa hän vahtimestari, sairaanhoitaja, lääkäri tai patologi, tulee saada sellainen koulutus, joka auttaa häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan niitä, joita hän työssään kohtaa. Hänen tulee kyetä vilpittömästi ja avoimin mielin kohtaamaan aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ihminen -asiakas, potilas, kollega, vieraileva työntekijä, toimenpiteeseen tuleva potilas tai  avausta odottava ruumis. Vahtimestarin vuorosanojen ei olisi kuuluneet olla "En ollut varma näytätkö potilaalta vai työntekijältä" vaan "Huomenta, voinko olla avuksi?" tai "Huomenta, ketä tulit tapaamaan?"

Miltä työntekijä näyttää? Miltä potilas näyttää? Miltä ihminen näyttää? Elämä jättää meihin kaikkiin erilaisia jälkiä. Toiset niistä näkyvät ulkonäössämme, toiset liikkumisessamme, toiset käyttäytymisessämme, toiset kyvyssämme asettua vastavuoroiseen ja empaattiseen suhteeseen toistemme kanssa. Meillä kaikilla on samanlainen ihmisyys, joka kaipaa ja ansaitsee tulla arvostavasti ja kunnioittavasti kohdatuksi. Meillä kaikilla on iho, joka kaipaa tulla kosketetuksi - läheisten ja rakkaiden taholta läheisesti ja intiimisti, ammattilaisten taholta asiallisesti ja kunnioittavasti. Pehmeiden kudostemme alla näytämme kaikki samalta. Ja kun katsot tarkkaan kuvan pääkalloa, huomaat, että se on täynnä kimmellystä ja timantteja. Sillä ei ole otsassaan leimaa vaan erityisen suuri ja arvokas, sen erityisyyttä kuvaava jalokivi. Eläessämme nämä timantit ovat nahkamme alla piilossa. Alamme nähdä niiden säihkeen ja erityisyyden vasta kun tutustumme ihmiseen. Kaikkiin ihmisiin emme elämämme aikana voi luoda henkilökohtaista suhdetta. Voidaksemme nauttia toistemme kautta mahdolliseksi tulevasta loisteesta, on parasta luottaa sen olemassaoloon, vaikka emme sitä vielä näe.

Sanna Aavaluoma