Surulla on sulkapeite

Max Porterin romaaniin perustuva, Dylan Southernin ohjaama elokuva Surulla on sulkapeite on kipeänkaunis kuvaus perheen elämästä äidin äkkikuoleman jälkeen. Se kertoo isän ja kahden pienen pojan yrityksistä selviytyä menetystä seuraavasta tyhjyydestä menettämättä elämänhalua ilman rakasta ihmistä. Kansanperinteessä ja myyteissä varis on älykäs, mutta kaksijakoinen lintu, joka symboloi viisautta ja opastusta mutta myös kuolemaa ja pahaa onnea. Myyttien variksen lailla surukin on kaksijakoinen. Se voi kahlita mielen liikkumattomaksi tai muuttua kantajansa elämänvoimaksi. Varis edustaa elokuvassa myytin molempia ominaisuuksia paljastaen surun olemuksesta usein piiloon jäävät puolet, rumuuden, raastavuuden ja lopulta lohdullisuuden. Entä miten tässä kauhudraamaksikin luokitellussa elokuvassa toteutuu suruteorioita yhdistävä näkemys surun neljästä tehtävästä?

Surun ensimmäinen tehtävä on tunnistaa ja hyväksyä kuoleman todellisuus. Elokuva alkaa hautajaisten jälkeisestä iltapäivästä, jolloin isä ja pojat palaavat tyhjään kotiin. Peitellessään illalla pieniä poikiaan unille isä toteaa lempeästi heillä olleen mahtava äiti ja toivovansa etteivät he koskaan unohtaisi sitä. Tiedon tasolla mies tietää vaimonsa kuolleen. Välillä hän kuitenkin ajattelee tämän jotenkin vielä palaavan. Realiteetin osittainen kieltäminen suojelee mieltä vielä sietämättömältä. Äidin poissaolo alkaa konkretisoitua päivien kuluessa eteenpäin ja arkisten tehtävien kasautuessa. Lamaannusta on vastustettava. Lasten on saatava ruokaa. Heidät on vietävä kouluun. Omat työtehtävätkään eivät lakkaa olemasta. Mies yrittää keskittyä arjen rutiinien ylläpitämiseen, mutta koti ajautuu kaaokseen. Vähitellen lempeys alkaa hautautua vielä lukkiutuneen surun aiheuttamaan äreyteen, väsymykseen ja toivottomuuteen. Hetkittäin isä havahtuu käytökseensä ja pyytää lapsiltaan anteeksi. Pysähtymisen hetkinä mielen valtaa kokonaisvaltainen menetystä yhä vastustava, musertava itku. Poikien hätä näyttäytyy painajaisina ja yökasteluna. He kokevat isän muuttumisen, ja helpotuksen hetkissä, joissa isä on kuten ennenkin.

Kun kuoleman voi hyväksyä tapahtuneeksi, alkaa surun toinen tehtävä, kokea ja työstää surun kipu. Surun kesyttämiseen tarvitaan kaikkia tunteita.Lempeys, kaunis ikävä ja lamaannuttava yksinäisyys ovat yleisimmin suruun liitettyjä tunteita. Niihin voi uppoutua ja niiden avulla voi sulkeutua ympärillä jatkuvan arjen ulkopuolelle. Suruun kuuluvia rajuutta, rumuutta ja vihaa voidaan pitää epäsoveliaina surevalle ihmiselle, sillä ne kohdistuvat myös kuolleeseen. Tunteiden kieltäminen tukee illuusiota tai tuhoamista. Pelkästään kauniiden asioiden mieleen päästäminen rakentaa idealisoituja ajatuksia kuolleesta ja itsestä, ja hankalien asioiden ylikorostaminen mitätöi suhteessa ollutta hyvää. Kun aggression olemassaolo kielletään, se kääntyy sisäänpäin. Paha ja syyllisyys koetaan vain itsessä oleviksi, itsestä huolehtiminen lakkaa ja eskaloituu pahimmillaan itsetuhoisuudeksi. Silloin näyttämölle ilmestyy valtava varis. Se vierailee ensin perheen tietämättä jättäen jälkeensä mustia sulkiaan tyynyille. Isä yrittää olla piittaamatta poikien huomaamista sulista todeten "tyynythän on tehty höyhenistä". Päättäväinen varis ilmestyy koputtelemaan kodin ikkunaan ja tunkeutuu lopulta sisään. Varis pakottaa miehen kokemaan myös synkät tunteet. Kun isä vielä vastustaa aggressiotaan, varis mitätöi häntä ja ilkkuu hänen vaipumistaan synkkyyteen. "Vaimonsa menettänyt latteus!" raakkuu varis. Satukirjan kuvitusta tekevää isää varis halveksuu verraten tätä kuninkaaksi, joka antoi valtakuntansa tuhoutua ja hylkäsi kaksi poikaansa. Isä on varma variksen tuhoavista aikeista, on jo alistumassa ja sanoo: "Tee pahimpasi!" Isän yllätykseksi varis vastaakin aikovansa tehdä parhaansa ja lähtevänsä vasta kun isä ei enää tarvitse häntä. Varis on ruma ja hiilenmusta kuten vähitellen hurjemmiksi ja abstrakteimmiksi muuttuvat isän hiilipiirustukset.

Surun kolmas tehtävä on sopeutua maailmaan, josta kuollut puuttuu. Sigmund Freudin mukaan se tapahtuu sekunti sekunnilta, yhä uudelleen havahtuen siihen, että ennen yhdessä koetut hetket ja asiat tapahtuvat nyt ilman kuollutta. Vielä kolme kuukautta vaimon kuoleman jälkeen mies sanoo, ettei halua hyväksyä vaimonsa kuolemaa. Puolison kuoleman jälkeen lesken on surtava reaalista ihmistä, jonka menetti rinnaltaan. Lisäksi lesken on kyettävä ottamaan haltuun ne puolet itsestään, jotka oli antanut puolisonsa kannettavaksi. Jos kuollut puoliso on ollut ilon ja energian lähde perheessä, lesken on löydettävä itsestään kyky nähdä iloa ja valoa arjessa ja elämässä. Jos kuolleella oli erityinen kyky olla perheessä lohduttaja ja vaikeissa tunteissa rauhoittaja, lesken on samaistuttava tähän kykyyn ja siten saada ne omiksi kyvyikseen. Lesken on myös opeteltava kaikki konkreettiset arjen tehtävät, jotka kodissa olivat kuolleen vastuulla. Suomalainen psykoanalyytikko Veikko Tähkä puhuukin surutyön sijaan menetyksen käsittelystä. Puhuessaan kuolleelle vaimolleen isä toteaa, että tästä olisi tullut häntä parempi leski.

Surun neljäs ja kenties vaikein tehtävä on säilyttää jatkuva sisäinen yhteys kuolleeseen ja samanaikaisesti jatkaa elämää ilman häntä. Se edellyttää kykyä päästää menetetty rakas kuolleiden maailmaan, jonne itsellä ei vielä ole pääsyä. On kestettävä oman rakkauden jatkuminen kuolleeseen vailla vastarakkautta. Sen voi pelätä merkitsevän rakkaan unohtamista. Kaiken häneen liittyvän lähellä pitäminen tuntuu tärkeältä. Vaikka kuollut ei enää tarvitse vaatteitaan, niiden säilyttäminen auttaa kokemaan hänet vielä hiukan olemassa olevaksi. Vähitellen elämän merkitykselliseksi tehneistä yhteisistä asioista voi luopua yhteisinä asioina ja ne voivat muuttua merkitykselliseksi sellaisenaan ja lopulta niistä voi iloita ilman hänen konkreettista mukana oloaan.

Ihmisen pääosin tiedostamattomina pysyvät ydinpelot liittyvät merkittävän ihmisen menettämiseen, rakkauden, rakastamisen ja rakastetuksi tulemisen menettämiseen sekä mielen hajoamiseen, annihilaatioon ja kuolemaan. Nämä pelot kulkevat mukanamme joka hetki, vaikka emme niitä ajattele. Vaimon kuolema muuttaa ydinpelot elokuvan perheen tiedostetuksi todellisuudeksi ja osaksi arkea. Suru saa ihmisen käpertymään itseensä, omaan kipuunsa ja synkkyyteensä. Lasten arkirutiineista huolehtiminen pakottaa isän jaksamaan silloinkin, kun mieluummin vetäytyisi yksinäisyyteen. Matkalla pimeydestä valoon tarvitaan läheisiä, läheisten uskallusta tulla osaksi surevan maailmaa. Perheen isällä on onneksi veli, joka tarjoaa apua hakemalla pojat luokseen. Isä ottaa apua vastaan, mutta haluaa säilyä itse vastuussa pojistaan. Yhteys ja rakkaus pitävät isän elävien kirjoissa, mutta hajoamisen pelko tulee kuitenkin piinaavan tutuksi, siitä varis pitää huolen.

Freud kuvasi murhetta ja melankoliaa vaihtoehtoisina reaktioina menetykseen todeten murheessa ympäröivän maailman muuttuvan mustaksi ja mielenkiinnottomaksi, melankoliassa niin tapahtuvan ihmisen sisäiselle maailmalle. Tänä päivänä puhutaan surusta ja masennuksesta. Nykyisen suruajattelun mukaan surun kestolla ei ole aikaa. Suru ei kokonaan koskaan lopu, siitä tulee osa elämää. Vähitellen suru muuttuu musertavasta lohdulliseksi ja kuolleen muistoa mukana kuljettavaksi tunteeksi. Rakkaus kuolleeseen ei lopu eikä katoa, mutta elämänenergia alkaa suuntautua jälleen elossa oleviin ja niissä vastavuoroinen rakkaus tuottaa tyydyttäviä hetkiä ja kokemuksia.

Kun varis on tehnyt parhaansa, alun murskaavana koettu menetys muuttuu toisenlaisiksi tunteiksi. Mennyttä kuolleen kanssa voi ajatella kiitollisuudella. Yhteisen ajan, kokemusten, rakkauden ja elämän muistelu ja ajattelu muuttuu lohdulliseksi ja elämää kannattelevaksi voimaksi. Elokuvan lopussa isä ja pojat ovat yhdessä meren rannalla, nauttien yhdessäolosta ja iloiten elämästä. Eheyttävässä surussa menetystä voi käsitellä symbolisella tasolla. Isän kuvittama satukirja valmistuu ja sen viimeisessä kuvassa varis levittää suuret siipensä perheen suojaksi.

Sanna Aavaluoma

Rooleissa:

• Isä Benedict Cumberbatch

• Isoveli Richard Boxall

• Pikkuveli Henry Boxall

• Paul Sam Sprell

• Varis Eric Lapaert

• Variksen ääni David Thewils

Lähteet

1. Freud Sigmund (1917/2005). Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Vastapaino 2005.
2. Gross Richard (2016). Understanding grief. An introduction. Routledge.
3. McCarthy James (1981). Psychoanalytic psychotherapy and the fear of death. The American Journal of Psychoanalysis (41)(1):21-30
4. Ojanen Eero ja Ulv Daga (2025). Suomen myyttiset linnut. Minerva Kustannus Oy
5. Tähkä Veikko (). Depressioalttiuden kehityksestä ja psykodynamiikasta 1. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 1994;110(3):267-