Surun puutarhassa

Surun merkitys hyvälle elämälle on mittaamaton. Se sekoitetaan usein masennukseen ja siksi sitä pelätään. Miksi surun olemassaolon hyväksyminen on meille niin vaikeaa? Suostuminen siihen, ettemme voi hallita elämää haluamallamme tavalla edellyttää kykyä surra. Luopuminen ja suru ovat tiedostamattomasti meissä läsnä kaiken aikaa. Miksi siis pelkäämme surua? Kun välttelemme ihmistä, jonka tiedämme surevan kohtaamaansa menetystä, välttelemmekö oikeastaan surua itsessämme? Onko olemassa määreitä tai mittoja, jotka tekevät surevasta sairaan?

Suru ja masennus (Freudin mukaan murhe ja melankolia) ovat tapoja käsitellä itselle merkityksellistä menetystä. Kleinin mukaan suremisen kyky (depressiivinen positio) on kehityksellinen saavutus, joka syntyy ihmisen mielen rakentumisen myötä. Tässä prosessissa syntyy kyky kokea itse erillisenä toisesta ihmisestä. Riittävän hyvän hoivan myötä lapsi sisäistää hyvän, jonka turvin hän voi vähitellen luopua kuvitelmasta toisen hallitsemisesta ja sietää hyvien ja pahojen tunteiden kuulumisen sekä itseensä että toiseen. Itsen ja toisen hyvänä kokeminen synnyttää luottamuksen ihmisten väliseen hyvään - siitä huolimatta että toinen tuottaa välillä pettymyksen ja herättää itsessä vihan tunteita. Ymmärtäessään realiteetin, että äiti, jota hän rakastaa, on sama, jota hän hetkittäin vihaa, lapsi on saavuttanut depressiivisen position, kyvyn surra. Tätä suremisen kykyä tarvitaan läpi koko elämän ja sitä haastavat elämässä eteemme tulevat ja läheisissä suhteissamme tapahtuvat pettymykset ja ongelmat. 

Jos varhaiset hoivaajat eivät kykene emotionaaliseen läsnäoloon pienelle lapselle tai mikäli lapsi menettää vanhempansa, lapsen kyky suruun ei pääse kehittymään. Lapsi sisäistää poissaolevan tai puuttuvan objektin tyhjyyden kokemuksena, joka voi myöhemmin elämässä ilmentyä masennuksena. Varhaisen suremisen kyvyn syntyminen vaikuttaa siihen, miten myöhemmin elämässä surun kohtaaminen mahdollistuu ja toteutuu. Nuoruusiän itsenäistyminen ja irrottautuminen kodista on nuorelle prosessi, jossa kyky suruun vahvistuu. Myöhemmin elämässä tapahtuvat menetykset aktivoivat nämä varhaisemmat surutyön muodot. Itselle merkittävän toisen kuoleman kohdatessa surutyö tulee näkyväksi ja ilmeiseksi. Samalla sisäisessä maailmassa työstyvät varhaiset suhteet ja koko elämän aikaiset luopumisen kokemukset.

Grossin mukaan surun keskeisiä tehtäviä on hyväksyä menetys, kokea surun tuoma kipu, sopeutua elämään ilman menetettyä ja jatkaa elämää ilman häntä. Surun mielessä käsittely on vaativaa psyykkistä työtä. Siksi sen kutsuminen surutyöksi hyvin perusteltua. Mutta milloin surutyö on tehty? Merkittävää menetystä ei voi koskaan unohtaa, eikä tulisikaan unohtaa! Suru sairastuttaa kun sen lamaannuttavat vaikutukset eivät hellitä tai menetys kielletään kokonaan. Surutyö on parantavaa, kun sen myötä menetystä kestää ajatella ja siitä voi puhua ilman menetyksen alkuun liittynyttä musertavaa tunnetta. Jos suru kokonaan lakkaisi, lakkaisi myös menetetty olemasta mielessämme merkittävä. 

Kuvan muistolaatta on puutarhasta Oxfordissa. Se herättää mielikuvan surun merkityksestä mielemme elävyydelle ja sisäiselle kasvulle. Menetys on kuin talven tulo mielen sisäiseen kasvun tilaan. Suuri pakkanen puree ja kukat kuolevat. Kielletty tai tukahdutettu suru kuihduttaa sisintämme ja estää sisäistä kasvua. Suru, joka nousee rakkaudesta, maaduttaa kuolleen kasvuston ja muuttuu ravinnoksi uudelle kasvulle. Mielen sisäinen kevät saapuu. Sisäinen puutarha herää ja muodostuu paikaksi, jossa on hyvä pysähtyä ja levähtää niin hyvinä kuin huonoina päivinä.    

Sanna Aavaluoma